Laskiaistrilleri osa 1

Laskiaistrilleri [ei kopiointilupaa]


Oli aivan äitimme syytä, että emme voineet viettää laskiaista lumisessa Suomessa. Äidillämme, rouva Susan Greenillä, oli ollut jo kauan aikaa oireita joita hän itse nimitti "työstressiksi" ja "matkakuumeeksi". Olin tietysti kuullut nämä termit aiemminkin, kun opettajamme neiti Hakkarainen oli lähtenyt lomalle Kreikkaan, mutta ei, näitä sanoja ei kuultu usein meidän perheessämme. Ei kulunut kauan aikaa, kun äiti oli jo löytänyt sopivan - tarpeeksi halvan lennon ja hotellin - juuri sille viikolle, jolloin sijaitsi laskiainen.
  "Bee, tiedän ettet ole koskaan ollut Intiassa, mutta tulet varmasti pitämään siitä...", äiti oli aloittanut keskustelun kun istuin sohvalle täpötäysi leipälautanen kädessäni. Siinä sitä sitten mentiin. Ymmärsin heti, että olimme matkalla Intiaan, lomareissulle sammuttamaan äidin matkakuumetta ja työstressiä. Aiemmin olinkin ollut ainoa kaksitoistavuotias meidän luokaltamme, joka ei ollut matkustanut minnekään Oulua pidemmälle.
  "Me siis lähdemme Intiaan. Milloin ja millä rahoilla?" päätin kysyä hienostelematta. Äiti naurahti, luuli aivan selvästi että olin helppo nakki raahattavaksi ulkomaille, ja alkoi kertoa. Kuuntelin korva tarkkana hänen puhettaan.
  "Saanhan minä palkkaa, olen kerännyt rahaa tähän jo kauan", hän aloitti ja hymyili leveästi. En vastannut ihan heti hymyyn: halusin tietää ensin aivan kaiken. "Matkustamme siis Intian Karachin aurinkorannoille, löhötään siellä ja rentoudutaan..." Hän sulki silmänsä ja piti dramaattisen tauon.
  "Jaaha. No milloin?" kysyin uudelleen. Äiti näytti hieman vaivaantuneelta.
  "Laskiaisviikolla", hän sanoi sitten hitaasti ja onnellisuuden kupla ympärillämme tuntui poksahtavan. Silloin minusta tuli se hankala.

Bella "Bee" Green ei matkustaisi synttäriviikollaan Intiaan, kauas kavereistaan ja Suomen valloittavista pulkkamäistä, sen olin päättänyt. Odotin aina laskiaista vuoden ympäri suuremmalla innolla, kuin joulua. Parasta laskiaisessa oli pullat - joita ei varmastikaan Intiassa myytäisi - ja kirpeä kylmyys, joka sai varpaat kippuralle. Ja olin aivan varma, ettei sitä olisi ainakaan Intiassa.
  "Minä en lähde sitten mihinkään", sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. Se kuitenkin heittelehti ja värisi, enkä kuulostanut lainkaan vakuuttavalta.
  "Bee, sinun täytyy ymmärtää, että laskiainen siellä ei... hmm... poikkea paljon suomesta. Matka on jo varattu ja se on meille kolmelle", äiti aneli. Hän oli eronnut isästä kun olin kolmevuotias, eikä sen koommin ollut matkustanut mihinkään. Hänen päivänsä olivat täyttyneet toimittajan ja yksinhuoltajan arjesta, kun hän oli hoitanut minua ja avutonta pikkusiskoani Esmeraldaa. Joskus minua ihmetytti kuka oli keksinyt kammottavat nimemme. En kuitenkaan voinut väittää enää vastaan, sillä loma oli varattu, koululleni ja Esmeraldan päiväkodille oli jo ilmoitettu ja oli jo varmaa, etten viettäisi laskiaista ystävieni parissa.

Istuimme lentokoneessa matkalla Intiaan. Äiti yritti tarjota minullekin pähkinöitä jotka oli ostanut Esmeraldan iloksi Tax Freesta. Tiesin etten voisi kantaa ikuisesti kaunaa äidille, mutta ainakin tämän kuolettavan pitkän matkan voisin. Painoin pääni syvemmälle kovaan, litteään lentokoneentyynyyn.
  "Bee, kiltti, älä ole vihainen. Haluaisitko katsoa elokuvia? Voin ostaa sinulle kuulokkeet", äiti sanoi hitaasti minulle. Vilkaisin välissämme nukkuvaan Esmeraldaan, jonka unet loppuisivat varmasti siihen paikkaan, jolloin pieni matkatelkkari avattaisiin.
  "Äh, annetaan Esmen nukkua", sanoin ja tuijotin ulos ikkunasta miettien niitä surkeita hyvästelyjä jotka olin joutunut ystävilleni sanomaan.
  "Tämä kestää vain viikon, näemme viikon kuluttua", olin vakuutellut ystävilleni, halannut heitä, itkenyt heidän olkapäilleen, halannut uudelleen ja raahautunut puolikuolleena luokkaan. Mutta viikko kuluisi varmasti hitaasti. Se venyisi kuukaudeksi, olin varma siitä. Pian höyryävä perunamuussilautanen tungettiin eteeni. Maistoin sitä ja työnsin kauemmas. En ollut koskaan maistanut mitään sellaista - negatiivisessa mielessä.
  "Koeta kestää, Bee, matka on vasta alussa", kuiskasin itselleni ja suljin silmäni varautuen siihen suureen seikkailuun joka minua odotti.

Jatkuu. (tää on siis kirjotettu mun painajaisen mukaan, eli muuttuu tuplasti pelottavammaks)