Painajaisnovelli, lue!

Terppa taas, papuset! :)

Mennään nyt heti siihen novelliin, siitä tulee aika pitkä.... :D Lukekaa jos uskallatte ja kommentteja tulemaan!

Painajaisten vankina

14. vuotiasta Emmaa olivat vaivanneet painajaiset jo monta pitkää kuukautta. Ne muuttuivat aina vain kamalammiksi ja kamalimmiksi, ja ne tuntuivat pidentyvänkin yö yöltä. Joka kerta aamuisin, hän heräsi kylmään hikeen; murhaan, joka oli tapahtunut unessa. Tyynytkin alkoivat kostua kyyneleistä, joita hän itki öiden aikana. Emma oli yrittänyt hakea ammattiapua, koulukuraattorilta ja vanhemmiltaan. Painajaiset kuitenkin luokiteltiin vain normaaliksi ikävaiheeksi. Ne eivät kuitenkaan olleet normaaleja painajaisia. Emma huomasi alkavansa vahingoittua oikeasti. Yhtenä aamuna, hänen nenästään oli vuotanut verta yliluonnollisen paljon. Lakanat olivat punaiset verestä. Viime viikolla, Emma oli huomannut, että hänen kaulassaan oli valkoisia kynnenjälkiä. Ja yksi musta, rasvainen ja pitkä hius.

Hänen unissaankin käveli mustahiuksinen tyttö, jonka silmiä Emma ei ollut koskaan nähnyt. Hänestä tuntui, että tytöllä ei ollut silmiä lainkaan: pelkät kuopat vain. Tytön iho oli luurankomainen ja valkoinen ja hänen kädessään oli pitkät ja suunnattoman terävät, valkoiset kynnet. Ja sinä yhtenä iltana kun hän nukahti, hän ei päässytkään unestaan enää pois.

Emma tiesi heti uponneensa painajaiseen, kun hän käveli sillä samalla maalaiskujalla, jota reunustivat ojat ja sysimustat metsät. Missään ei näkynyt liikettä, ei valoja eikä elämää. Emma sulki silmänsä, jotka kostuivat kyyneleistä ja huokaisi syvään. Kun hän avasi silmänsä, sama tyttö seisoi hänen edessään, mekko verisenä ja hiukset yhtä rasvaisina kuin aina ennenkin. Ensimmäistä kertaa tyttö nosti katseensa Emmaan. Sen silmät olivat valkoiset, ilman pupilleja. Emma päästi tukahtuneen kauhunkiljaisun ja tyttö kohotti kätensä. Emma nipisti itseään, raapaisi itseään ja suorastaan PURI itseään, herätäkseen. Sitten hän kiihdytti juoksuun, suoraan metsään. Hän kompuroi ja juoksi, eikä lakannut juoksuaan, kunnes huomasi, että tyttö seurasi häntä minne ikinä hän menikään. Tyttö koukisti kätensä. Emma yritti epätoivoisesti herätä. Tyttö ehti kuitenkin kietoa kätensä pusertavaan otteeseen Emman ympärille ja painamaan keltaiset hampaansa hänen sääreensä.

Emma heräsi sairaalasta. Kylmä hiki oli vallannut hänen otsansa. Hänen ranteessaan oli tiukka puristusjälki ja hänen yöasussaan paljon mustia, rasvaisia hiuksia. Hänen jalassaan oli kääre, jossa oli punaisia veriläikkiä. Lääkärit puhuivat Emman huolestuneille vanhemmillle, hieman taaempana. Kun Emman äiti huomasi tyttärensä olevan hereillä, hän juoksi halaamaan Emmaa. "Me niin luulimme..." Hän sopersi hämmästyneelle Emmalle. "Sinä vain - sinä itkit punaisia kyyneleitä, etkä herännyt vaikka teimme mitä..." Äidin puheesta tuskin sai selvän. Emma halasi äitiään. Hän uskoi, ettei painajaisia enää tulisi. Vaikka mistä sitä ikinä voisi tietää...?